— Kuolleet eivät koskaan tule takaisin… eivät koskaan… sanoo hän.
* * * * *
On uusi kesä ja uudet kukat.
Lapset puurtavat tavallisella leikkipaikallaan tasaisella tantereella puutarha-aidan takana, ja heidän kirkkaat, heleät äänensä kaikuvat kauas ympäristöön sekoittuen sopusointuisasti lintujen lauluun ja mehiläisten surinaan.
Tietysti he leikkivät hautaleikkiä.
Aidan nurkkauksessa, jossa kasvaa muutamia siroja katajapensaita, on hautausmaa. Siellä on pitkä rivi yhteishautaa, jossa vier'vierekkäin lepäävät kaikki kuolleet linnunpojat, muurahaiset ja matoset, jotka lähitienoolta ovat löytyneet. Näillä haudoilla tekevät tikkuset ja kalikat patsaitten virkaa, ja ne ovat kaikki pitkin pituuttaan aidatut yhden aitauksen sisään. Mutta niistä erillään on muutamia muita hautoja, itsekukin oman siron aitauksensa ympäröimänä, joko kivisen tai pajuvarpuisen.
Aina viime kesään asti, jolloin äidin hauta laadittiin tasangon kauneimpaan kohtaan, sypressiä muistuttavan katajapensaan juurelle, oli Annu-nuken hauta kaunein ja parhaiten hoidettu koko kalmistossa. Mutta niinpä oli Annu ollutkin sievin ja somin nukke maailmassa! Sellaisia hymyileviä helmisilmiä, se on varma, ei ollut yhdelläkään muulla nukella koko maassa, ja suuta, nenää, hymykuoppaposkia — sanoppa missä näit! Ja sen kuollessa oli suru ollut suuri.
Nyt, kun surtiin ja kaivattiin äitikultaa, tuntui Annun kuolema verrattain kaukaiselta ja vähäpätöiseltä. Nukke on sentään aina nukke elävään ihmiseen, saati sitten omaan äitiin verrattuna…
Sinä aamuna, jolloin ihme tapahtui, piti äidin hauta jälleen puettaman uusin kukkasin.
Sitä varten he toivat sylin täyden päivänkakkaroita ja ruiskukkia ja vanhan maljakon, johonka neiti Alpo oli taittanut puutarhasta ihanin ruusuja.