Mutta pensaikossa, hautojen välissä, makasi outoon vaippaan kääriytynyt nainen kasvot maata vasten painettuna ja itki. Lapset saattoivat aivan selvästi kuulla hänen nyyhkytyksensä.
Se oli uutta ja outoa, ja he katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa, tietämättä ensin mihin ryhtyä. Neuvokkaimpana joukosta antoi vanhin kukkansa sisarilleen, kumartui alas vieraan puoleen ja virkkoi lohduttavasti:
— Älkää toki itkekö — nouskaahan ylös!
Lapsen ääni soi kuin musiikki maassamakaajan korvissa, mutta sen sijaan, että olisi totellut kehoitusta, painoi hän kasvonsa yhä lujemmin maata vasten nyyhkytysten käydessä lohduttomammiksi.
Lapset seisoivat hämmästyneinä.
Nuorimman kukat putosivat maahan, ja tuuli siroitteli ne vieraan vaipan liepeelle. Herkkyydessään yhtyi lapsikin itkuun.
Pienimmän itkiessä supattelivat toiset hiljaa keskenään. Eikö heillä ollut rohkeutta, vai tuntuiko heistä toivottomalta lohduttaa vierasta sen enempää. Mutta vaikeata oli nähdä noin kiihkeätä surua ja pysyä aivan toimetonna.
He olivat juuri hiljaa puhellen sopineet siitä, että toinen juoksee kutsumaan isää tai tätiä toisen jäädessä itkevien luokse, kun pikkusisko riuhtaisi esiliinan silmiltään ja huudahti nyyhkytysten katkomalla äänellä:
— Entä se onkin äiti!
— Äitikö?