— Äiti!
Siinä samassa he olivat kaikki polvillaan vieraan vieressä maassa ja kohottaen kiihkeillä, toimintahaluisilla kätösillään tämän päätä toistivat toistamistaan:
— Äiti! Sano… kuule… oletko sinä äiti?
Heidän suurimmaksi ilokseen katsoivat tutut, kaivatut kasvot heihin.
Aidanseipäällä istuvan pääskysen viserrys ei kuulunut riemukkaammalta kuin lasten huudahdukset ja kyselyt. Ne tuiskusivat ja risteilivät kuin lumihiutaleet tai perhoset ilmassa. Ne tahtoivat yhtaikaa ottaa ja antaa kaiken — kaiken.
— Me emme voineet oikein uskoakaan, kun isä sanoi, että sinä olit kuollut…
— Ei, kuule, me väitimme, että sinä varmaankin olit valekuollut… Oi, kuinka sinä pässitkään pois haudasta?
— Ja me odotimme, yhä vain odotimme, että tulisit!
— Voi, nythän sinä tulitkin! Äiti kulta, täytyihän sinun tulla.
Siinä hän nyt istui katajan juurella kalpeana, jännittyneenä ja kyyneleisenä, pidellen lapsiaan sylissään, hyväillen heitä ja ahmien heidän jokaisen sanansa, aivankuin nälkäinen ahmii leipäänsä. Hän näytti äärettömän masentuneelta ja väsyneeltä.