— Sanoiko isä todellakin, että äiti oli kuollut?
— Totta kai, äiti. Miksi hän olisi salannut sen meiltä. Ja hän oli pahoillaan, niin kovin pahoillaan siitäkin, ettei hänellä ollut edes haudan kuvaa antaa meille.
— Rakkaat… Rakkaat…
Äidin kasvoilla vierii kokonainen kyynelvirta, ja katse, joka syttyy ja sammuu kuin vilkkumajakka, kulkee nopeasti lapsesta lapseen. Jo heidän ensi sanoistaan on hän käsittänyt odottamattoman asemansa, ja hyljätyn miehen hienous valaa tulikuulia hänen katuvaan sydämeensä.
— Mikä onni, ettet aivan tukehtunut sinne hirmuiseen hautaan! Heräsitkö piankin siellä?
— Melkein heti, kun isä oli lähtenyt…
— Kuka sinut auttoi pois?
— Hyvä Jumala, lapseni…
— Mutta mikset palannut heti kotiin? Tiesithän kuinka me kaipasimme…
— Oi, minä olin niin sairas, niin masentunut… Minä en uskaltanut… ennenkuin nyt vasta.