— Äiti ei ollut valekuollut. Me saamme olla varmat siitä.
Isän vakuutuksista huolimatta pitävät lapset sittenkin itsepäisesti kiinni tästä viimeisestä, ainoasta toivon rippeestä.
Jos äiti on valekuollut — eikä kuollut, niinkuin isä sanoo — voi hän jollain ihmeellisellä tavalla päästä haudasta ja saapua heidän luokseen….
Tänne! Kotiin!
Heistä se ei ole niin aivan mahdotonta. Ei, monissa saduissa ja tarinoissa tapahtuu paljon ihmeellisempää!
Vanhin muistaa Virpi-Leenan sanoneen, että jos ihmisen usko olisi sinapin siemenen kokoinen, niin se voisi siirtää vuoren —! Ajatelkaa — kokonaisen vuoren! Ja sen täytyi olla totta, sillä Leena oli vanha, vakava ihminen ja kertoi lukeneensa sen pyhästä kirjasta.
Hän, hän tahtoo nyt uskoa ja opettaa muutkin uskomaan, että äiti on vain valekuollut: eikö silloin siirry multa!
Ja onhan sitten vielä hyvä Jumala, kaikkien murheellisten auttaja.
On lasten oma ystävä, joka herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Ja
Latsaruksenkin, niin.
Sitä seuraavina viikkoina ja päivinä, joita suuri aurinko ei mitenkään tahdo saada kyllin lämpimiksi eikä kirkkaiksi, elää usko, pieni kuin sinapin siemen, lasten sydämissä. Se auttaa hidaskulkuista aikaa eteenpäin. Se sallii unen tulla silmiin iltaisin. Ja se, yksin vain se, lieventää joka aamu sitä kummaa haikeutta, joka on pakkautunut rintaan, aivankuin tuikean tuiskun juoksuttama nietos pakkautuu tuulenalaiseen aitaviereen.
Isän katse vain ei voi kirkastua, eikä hän voi olla silloin tällöin järkyttämättä sinapin siementä.