— Ei voinut, lapseni…
— Voi, isä… voi!
Pienet päät painuvat isän rintaa vasten, ja tukahtuvat nyyhkytykset polttavat hänen poveansa. Häneltä itseltäänkin sumentuu kirkas päivänpaiste kyyneleihin, samalla kun raskas äänettömyys täyttää huoneen joka sopen.
Yhtäkkiä nostaa vanhin päänsä äkisti.
— Isä, kuule! Oletko sinä aivan varma siitä?
— Mistä sitten, lapseni?
— Siitä, että äiti todellakin on kuollut?
— Niin, isä. Muistatko Reijon Leenaa! Hänhän oli vain vale-vale-…
— Valekuollut. Ja hänetkin ne aikoivat haudata…
Isä kohottaa käden tuskallisesti otsalleen ja vakuuttaa: