Ja hän värisee kuin viluinen, painaa kasvot käsiinsä ja hengityksen alituiseen salpautuessa nyökyttää hän ruumistaan kiivaasti edestakaisin.
Minuuttien tuntee hän kiitävän sekuntien nopeudella ja anoo sielussaan hetken armoa tyyntyäkseen. Oi ei, ei! Tuhat vuotta ei riittäisi hänen tyyntymisekseen, ennenkuin hän on saanut kuulla anteeksiannon sanan!
Mutta ellei hän saakaan… Hän, joka kerran kevytmielisyydessään, hullun hetken huumauksessa, saattoi luopua näin paljosta…
Hyvä Jumala, kuinka siitä on jo kauan, kun lapset, nuo suloiset, siunatut lapset, juoksivat pois… Isä on varmaan kieltänyt heitä palaamasta, pidättänyt heidät luonaan — eikä tule itsekään, ei konsanaan!
Miksi hän antoikaan heidän mennä, nyt, kun viimeinkin oli päässyt tänne asti ja saanut heidät syliinsä… Mutta saattoiko hän kieltää rakkaimmiltaan sanansaattajan riemua…
Hän nousee horjuen seisoalleen ja varjostaen kädellä silmiään katsoo kukoistavaan, päivänpaisteiseen puutarhaan, jossa elämä ja kasvullisuus oikein uhkuu —
Saakohan hän kulkea, elää siellä vielä —?
Lähestyvien äänien hälinä pelästyttää hänet samassa takaisin, ja hän lyyhistyy maahan kuulematta, näkemättä mitään.
Toinnuttuaan tuntee hän lepäävänsä voimakkaiden käsivarsien tukemana ja tuntee lämpimien kyynelten putoilevan kasvoillensa — mutta ne eivät ole hänen omiansa. Liverrys, ei lintujen, vaan lapsien, soipi ihanasti hänen korvissaan, ja lämpö, ei auringon, vaan rakkauden, pyyhkäisee epätoivontuskan hänen sydämestään.