— Etkö sinä nyt kuitenkin voisi… virkahti äiti nöyrästi, tukahtuneella äänellä, uskaltamatta katsahtaakaan tyttärensä puoleen, joka jo neljättä tuntia yhtämittaa istui puhtaaksikirjoitustyönsä ääressä. — Punnitsisit nyt kerran vielä aseman ja ottaisit kaikki asianhaarat huomioon… Sinähän olet ollut niin järkevä… jo pienestä pitäen.
— Mutta minä en voi! Tiedäthän, olethan sen jo niin monasti kuullut, äiti kulta, että minä en voi! tivahti tytär kiivaasti. — Ja mitä se hyödyttäisi sitten? Vain hetkistä tuonnemmaksi se siirtäisi hetken, jolloin sinun itsesi pitäisi käydä uhrilampaaksi. Eikö niin? Eivätkö kaikki merkit viittaa juuri siihen? Laina sai ensimäisenä astua tuleen, kun hänet suorastaan pakoitettiin Paunin kanssa naimisiin. Sitten kun Pauni meni nurin liikkeineen päivineen — eikä todennäköisesti enää muutenkaan olisi halunnut korjailla isän huonoja asioita — turvauduttiin Veikkoon. Nyt on minun vuoroni tullut. Mutta minä en, en, en alistu siihen, mihinkä Laina alistui! Jos nyt isä velttoudessaan ja itsekkyydessään panisikin meidät kaikki oman päänsä päästimiksi, niin mitenkä saatat sinä, äiti, sinä… Voi, minä en ymmärrä!
Äiti hyrähti itkemään. Oikeastaan ei hän viimeisinä viikkoina ollut muuta tehnytkään kuin kyynelehtinyt. Saattoi huomata hänen muutamissa viikoissa vanhenneen kokonaisia vuosia.
— Älä edes itke, äiti. Se on raskaampaa kuin kaikki muu yhteensä… Koetetaan nyt olla järkeviä ja toimia harkiten, että kerrankin päästäisiin pysyväisempiin tuloksiin.
Hän pani kynän pois ja nousi oikoakseen nuorta, solakkaa vartaloansa pitkän, rasittavan istumisen jälkeen. Astuttuaan pari kertaa lattian poikki asettui hän akkunan eteen katsellen syksyn riistämää märkää puutarhaa ja lyijynharmaata lahdenpoukamaa, joka lepäsi sen alla.
— Isä on niin omituisen veltto luonne — ei hänellä ole hiventäkään vastuunalaisuuden tunnetta… puhui hän sieltä, otsa aivan ruutuun kiinni painettuna. — Sen sijaan että hän panisi todellista huolta tämän maatilan hoitoon — jonka hän tietää kovin rakkaaksi sinulle — rahjustaa hän päiväkaudet kaupungissa noissa joutavissa toimissa, joista tulevat pennit luistavat iltaisin Seuralla. Ja kun velkojat ahdistavat, on hän mielestään syytön — ja toimeton kuin pikku lapsi. Meidän muiden velvollisuus on auttaa asiat ojasta, jotta — jotta hän saisi taas keikauttaa ne sinne takaisin…
— Rakas lapsi, älä nyt sentään syytä isää.
— Ettenkö syyttäisi! Kohta tässä täytyy syyttää jo sinuakin — ja ihmetellä, ihmetellä loppumattomiin sinun hyväntahtoista sokeuttasi isän suhteen.
Hän kihnutti sormellaan ruutua, joka hengityksestä oli käynyt himmeäksi, ja jatkoi nyrpeänä:
— Äiti kulta, etkö jaksa käsittää, että tällä tavalla menetellen hänen vastuunalaisuudentunteensa yhä enemmän kuoleutuu. Tämä on kaikkein huonoin tapa kasvattaa sellaista luonnetta kuin isän… Niin… Mutta niin katkeraa kuin se onkin, olisi kuitenkin parasta ja terveellisintä antaa asiain luistaa vararikkoon.