— Mutta Lyyli! parahti äiti kauhistuneena, ja uusi kyyneltulva syöksähti hänen poskilleen. — Mitenkä minä jaksaisin kestää sellaisen häpeän… ja sitten… sittenhän pitäisi niin pian ja armottomasti lähteä täältä, jossa on syntynyt, kasvanut ja kaiken elämänsä viettänyt. Lapsi, sinä et ehkä ymmärrä sitä…
Lyyli painautui yhä lähemmäksi ruutua. Oli raskasta, raskasta nähdä äidin surevan, kun ei kuitenkaan kyennyt lohduttamaan. Tätä tällaista oli kestänyt jo parin kuukauden ajan, ja hänenkin tyyni hermostonsa oli joutunut epäkuntoon.
— Totta kyllä. Mutta kerranhan senkin täytynee tapahtua…
— Ehkä kerran, mutta —
Äiti katkaisi sanansa ja jatkoi ajatuksissaan, että siihen mennessä hän ehtisi jo haudan poveen. Pikku äiti-parka, hänen ajatuksensa oli liian itsetiedoton ollakseen itsekäs…
— Mitä sinulla sitten oikeastaan on sitä Matti Pelkosta vastaan, Lyyli?
Eihän hän ole muita miehiä huonompi, ellei parempikaan.
— Oikeastaanko —? kertasi Lyyli katkerasti naurahtaen. Hän tiesi isän iskeneen kaikki nuo taivutusyritykset äidin päähän ja äidin saavan ponnistella yli voimiensa voidakseen toistaa ne edelleen asianomaiselle.
— No niin. Ensiksikin olen liiaksi kunniantuntoinen antautuakseni kauppatavaraksi, vastasi hän entisellä kylmällä äänellänsä, johon hän oli oppinut turvautumaan näinä kiusanpäivinä. Se oli tosiaankin kuin suojeleva vaippa, sen takaa ei äitikään saanut häntä tavoitetuksi. — Katsos, minulla ei ole pienintäkään syytä eikä halua palvella isän huonoja taipumuksia. Ja sitten… niin, jos ei minulla olisikaan mitään erikoista Matti Pelkosta vastaan yleensä ihmisenä, ei se vielä läheskään edellyttäisi avioliiton mahdollisuutta hänen kanssaan. Äiti kultanen, tiedäthän, mitä siihen ennen kaikkea tarvitaan.
Tiesi, tiesi äiti sen. Mutta hänen ajatuksensa olivat askarrelleet niin kiihoittuneina suuren, raastavan surun ympärillä, että yksin suojeleva äidintunnekin oli turtunut.
— Sitten ei tule apua mistään, ei mistään…