Hänen äänensä kuului niin murtuneelta ja toivottomalta, ettei Lyyli pitemmältä jaksanut taistella heltymistä vastaan.
— On vielä yksi keino, sanoi hän hiljaa kiertäen käsivartensa äidin ympärille.
— Jos minä vain voisin, saisin toteuttaneeksi sen… Ole kärsivällinen, äiti, lupaan koettaa sinun tähtesi.
— Mikähän keino se voisi olla?
Lyyli ei ilmaissut sitä. Hän vetäisi sadetakin päällensä ja lähti kävelylle herkeämättömään, syksyiseen tihusateeseen.
* * * * *
Mitä hän oli äidille luvannutkaan!
Ajatus oli juuri sillä hetkellä herännyt hänen mielessään, eikä hän silloin ollut voinut aavistaakaan, kuinka äärettömän vaikeaksi sen toteuttaminen kävisi. Mutta lupaus tai paremminkin vain pieni toivon kipinä, jonka hän oli äidille antanut, se velvoitti. Se lepäsi kuin taakka hartioilla hänen istuessaan päivillä pulpettinsa ääressä suuressa, kumajavassa pankkihuoneessa. Samoin iltaisin kotona hänen tehdessään puhtaaksikirjoitustyötä.
Mutta yöt olivat päiviäkin pahemmat. Niiden kuluessa, sysimustan pimeyden sylissä kahlatessaan särki hän suunnitelmansa yhtä monta kertaa kuin oli rakentanutkin sen. Se tuntui aika-ajoin mahdottomalta — vastenmieliseltäkin. Se olisi jo saanut vaipua nousevien hankien alle hautaankin, jos vain joku muu mahdollisuus olisi auennut eteen — jos vain äidin kysyvä, odottava katse ei olisi niin itsepintaisesti seurannut häntä aamuvarhaasta iltamyöhäiseen saakka…
Oli tosin toisenlaisiakin päiviä. Niiden kuluessa samoinkuin ajatuksen heräämishetkenäkin saattoi toivorikkaus syttyä kirkkaaksi valoksi hänen sydämessään. Mitä se nyt sitten oli! Miksi hän antoi joutavan tunnesyyn vaikuttaa tässä, kun pyrkimys kaikessa muussa hänen toiminnassaan kallistui järjen ja harkinnan kannalle. Ja olihan hänen aikeensa täysin rehellinen, sen syyt kyllin kelpaavat.