Mutta kun kärrit pysähtyivät portille, lennähti odottavien iloisille kasvoille kummastuksen varjo, joka siinä samassa synkistyi ja taajeni, aivankuin myrskypilvi taivaalla, muuttuen lohduttomuuden kyyneliksi. Ja ennenkuin huulet ehtivät sen lausua, kysyivät jo säikähtyneet, vaativat katseet:
— Mutta missä onkaan äiti, isä? Missä on äiti?
Kookas, hienopiirteinen mies hypähti kiireesti alas istuimelta sulkien ryntäävän joukon syliinsä ja kahlehtien sen siihen vasemmalla käsivarrellaan, samalla kun ojensi oikean kätensä neiti Alpolle. Hän ei saanut sanotuksi sanaakaan. Näkyi selvästi, että tuska, joka aivankuin pisaroina tihkui hänen kasvoiltaan, sulki suun.
Neiti Alpo huomasi sen heti, mutta lapset kysyivät kilvan, yhtenään, yhtenään:
— Missä on äiti? Mihin ihmeeseen sinä, isä, jätit äidin?
Kuljettuaan moniaan askeleen puistotietä ylös taloa kohti, rakasta, kaivattua taloa, joka kuin kujeillen vain hiukan pisti nurkkaansa esiin rehevien puiden takaa, päästi isä uteliaat, riuhtovat lapset sylistään nurmikolle, painui itsekin siihen polvilleen ja pienimmän kättä otsaansa vasten painaen sopersi:
— Lapsikullat… äiti… niin, äiti…
Hän ei vielä hirvinnyt sanoa sanottavaansa loppuun asti, vaan kohotti ensin hätääntyneet katseensa vieressään seisovaan naiseen jatkaen sitten kuin ilmaa haukkoen:
— Neiti Alpo… äiti… meidän rakas, suloinen äitimme on… kuollut…
— On kuollut…