Suuri, vahva mies lysähti kokoon. Hänen ei tarvinnut enää salata eikä pidättää kyyneleitään — itkiväthän siinä kaikki muutkin. Pienet, lämpimät käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa hänen tietämättä itsekään, tuottiko se lievennystä vai lisäsikö epätoivoa. Kosteat, nyyhkivät kasvot painautuivat hänen poskiaan vasten — eikä hän päässyt selville, merkitsikö se köyhyyttä vai rikkautta. Hänessä oli kaikki niin turtunutta, sielu kerrassaan sirpaleina… Ja niin mennyttä, mennyttä oli kaikki!
Äskeisten vuosien valo oli tyyten sammunut.
Hyvä Jumala, hän oli sentään päässyt tähän asti ja saanut sen sanotuksi!
Koko huikean pitkän matkan ihanasta etelästä asti hän oli vaeltanut kuin sokea ja kuuro. Kaiken aikaa oli hän odottanut ja pelännyt tätä hetkeä. Ensin: mitä sanoa… Sitten, kun oli päässyt selville siitä, kuinka sen sanoa…
Sillä haavoittuneen on vaikea haavoittaa.
— Isä, sinun olisi pitänyt tuoda äidin ruumis kotiin. Me olisimme saaneet edes haudata hänet…
— Ei, en voinut. Matka oli aivan liian pitkä, lapseni.
— Mutta onhan sinulla ainakin valokuva… äidistä arkussa. Ja haudasta?
Onhan?
Hänen täytyi siihenkin kysymykseen vastata kieltävästi.
Neiti Alpo näkee lasten kysymysten tekevän lopun isän sielunvoimista ja vetää heidät luokseen hellien, lohdutellen.