Mutta hän on itsekin perinpohjin järkytetty, ja se tekee kaiken voittamattoman vaikeaksi. Eihän hän voi edes käsittää iloisen, sädehtivän Ellin voivan olla poissa! Hänen, joka loihti ympärilleen helskyvimmän riemun, jonka askelten jäljissä, minne kulkikaan, oli iloa ja päivänpaistetta!
Kuollut…
Voiko sitten päivänpaistekin kuolla —?
Heti, kun lapset hellittivät kätensä isän kaulalta, ryntäsi hän käytävää ylös talolle. Lehtien lomitse valautuvat säteet leikittelivät hänen vaalealla puvullaan ja parrallaan, ja mehiläisten salaperäinen soitto virtasi kaikkialta vastaan tervehtien, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Heikosti kuin unen horroksessa tajusi hän vain kodin kaivatun ihanuuden — paremminkin katkeran tyhjyyden, mikä ujui nyt sen yllä!
Hän kierteli kaikki huoneet ja sai haavoja sydämeensä joka paikasta. Jokaiseen soppeen oli keräytynyt joukoittain muistoja! Rakkaita, hymyileviä ja valoisia. Ei yhtään ainutta tummaa ja katkeraa — ei hakemallakaan. Edellisen ajan elämässä ei mikään ollut vikuuttanut sitä sidettä, joka nyt yhtäkkiä oli katkennut. Ei pieninkään tuulenpuuska ollut röyheltänyt sen ulapan pintaa, jonka hirmumyrsky nyt kerta kaikkiaan oli myllertänyt.
Ja siksi juuri oli onnettomuus niin kamala kantaa.
Kuollut. — Oliko hän todellakin saanut sanoneeksi sen lapsille?
Oli. Jumalan kiitos, hän oli voinut tehdä sen. Mutta hautaa ei ollut, mitä yhdessä vaalia — ei edes haudan kuvaa. Lapsien mielikuvituksessa oli se kaukaisessa etelässä. Hänellä itsellään ei sitä ollut sielläkään…
Vahva mies painuu viimein oman huoneensa lepotuoliin ja nyyhkyttää.
— Kun olisikin hauta!