Mutta ei — sitä hän ei saanut luoduksi edes omaan sydämeensä. Kaikkein vähimmin juuri sinne…
Puolta tuntia myöhemmin hiipi neiti Alpo sisään ja kysyi arkaillen:
— Kertoisitteko tarkemmin? Mihin ja miten?
Mutta kohdattuaan miehen kohoutuvan katseen säikähti hän siitä tulvivaa katkeruutta ja peräytyi. Hän käsitti, ettei hänen olisi pitänyt kysyä vielä… Vasta paljon, paljon myöhemmin…
Ääni ei kuitenkaan ole niin katkera kuin katse. Ehkä tekeytyy se lauhkeammaksi hienotunteisuudesta kysyjää kohtaan. Mutta raskas se kylläkin on.
— Mitenkäkö —? Siten… siten… että hän jätti minut…
— Jätti —?
— Toisen tähden!
Neiti Alpo ei voi olla kauhistumatta sen vastauksen vimmaa.
— Mutta voimmeko sanoa toisen tähden, silloin kun kysymyksessä on kuolema… koettaa hän rauhoittaa.