— Oo, jospa se olisikin ollut kuolema!

Neiti Alpo astuu kolme, neljä kiivasta askelta eteenpäin peräytyen ne samassa hitaasti, typertyneenä.

— Ei — ei se voi olla totta…

— Ooh! — kuuluu silloin kuin maan alta, ja sen parahduksen tuska vahvistaa kaiken.

Kotvan on kaikki hiljaa. Ulkona sädehtii kevätkesän häikäisevä aurinko. Sen säteet juoksevat pitkin peilityynen järven pintaa ja välkkyvät riemuiten saarien vihreissä puissa. Pilvenhattara luo sinne tänne pienen varjon, lokki kiertää luotoa viistäen vettä toisen siipensä kärjellä, ja kuin uhitellen pujahuttaa pikku kala siellä täällä päänsä vedenpinnan yläpuolelle.

Ei aikaakaan, kun lasten äänet ja askeleet kuuluvat oven takaa. Pienet nyrkit alkavat takoa ovea, ja sisäänpääsyä on mahdoton kieltää.

— Sittenkin lapsilla täytyy olla hauta… ymmärrättehän, neiti Alpo… kaunis, kukitettu hauta siellä etelässä…

Toinen nyökkää myöntäen:

— Välttämättä täytyy heillä se olla.

Ja kun ovi avautuu lapsille, on äiti jälleen kuollut äiti — eikä mikään uskoton kevytkenkä, joka jäi avaraan maailmaan, sen sijaan että olisi saapunut kotiin pienen, kaipaavan laumansa luokse.