Ihme, ettei Paavo Keihäs hämmästynyt hänen esitystään. Hän näytti vain muuttuvan miettiväksi ja väänteli pitkiä viiksiään, kuten muinoin kiihtyessään jostakin. Mutta samassa hän jo lupasikin, aivan ensi sanoikseen. Miksei, kävihän se kylläkin päinsä…
… Niin, sinulle, saatuasi vaimosi mukana lähemmä satatuhatta… ajatteli Lyyli, samalla tuntien sanomattoman vapauttavan tunteen hyväilevän ahdistettua rintaansa ja ikäänkuin usvana haihtuvan kaiken sen vaikeuden, jota pitkät ajat oli kantanut harteillaan, jota oli vetänyt perässään ja jonka seassa oli kahlannut, niinkuin kylmässä syyshyyhmässä, uupumukseen asti…
— Olisi sentään hupaista kuulla, miksi juuri sinä haluat ottaa tämän huolen hartioillesi. Ei esimerkiksi isäsi, jota asia lähinnä koskee.
Se kysymys sai Lyylin aivan jähmettymään. Hän ei voinut olla katsahtamatta tuomariin, vaikka tunsikin katseensa värjyvän avuttomuutta.
— Siksi että… siksi että minulta vaadittiin jotakin muuta, jota olisi aivan mahdoton toteuttaa…
— Hm… eihän se vain liene sama vaatimus, jonka aikoinaan kerroit tehdyn Lainalle?
— Ah —! pääsi Lyyliltä tukahtuneesti, ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. Tuntui mahdottomalta vastata siihen kysymykseen, kun Paavo Keihäs sen teki.
Tuomari tajusi sen kohta itsekin. Hän pureksi hetken kynsiänsä, hämillään, kuten näytti, tai pahoillaan siitä, että oli tehnyt tungettelevaisuudelta tuntuvan kysymyksen. Ja äänettömyys, niin nopeasti kuin hän lopettikin sen, ehti tuntua kovin kiusalliselta.
— Olen iloinen voidessani auttaa sinua. Isäsi asiat, olen kuullut, ovatkin huonolla kannalla nykyään.
— Kuten ainakin.