Lyyli tunsi rohkaistuvansa jälleen.
— Ota vain huomioon auttamaan lupautuessasi, että minulla ei ole juuri takaajia, kylliksi äveriäitä ainakaan. Veikko siitä ei kieltäydy, ehkei enokaan. Sinä muistat: Albert eno. Henkivakuutukseni viidelletuhannelle —
— Niistä ennätämme pitää huolen, keskeytti tuomari.
— Ei, ei. Kaikesta täytyy nyt selviytyä. Muuten en saa vähääkään rauhaa. Kaiketi sinusta on hyvin uskallettua, että nainen, jolla itsellään on tuskin muuta kuin kaksi tyhjää kättä, suunnittelee useampiin tuhansiin nousevaa lainaa. Usko, ettei se suinkaan tunnu leikinteolta. Ellei minun kävisi niin sääli äitiä, joka kärsii isän toimettoman ja tuhlaavan elämän takia, peläten pakkolähtöä Hietapoukamasta enemmän kuin kuolemaa, niin en suinkaan olisi voinut pakoittautua tähän tekoon. En koskaan isän tähden.
— Et sinä juuri armahda meitä miehiä, läheisimpiäsikään…
Huomautus teki jälleen kiusallisen vaikutuksen Lyyliin, mutta hän taisteli sen ylitse ja jatkoi selvitystään:
— Voidakseni hiukankaan ajatella velkani maksamista täytyy minun tästäpuoleen ottaa isännyys vaikkapa omin luvin käsiini Hietapoukamalla. Vakuutan, että se pienuudestaan huolimatta on hyvä ja tuottava tila, kun sen maa- ynnä muu talous vain oikein järjestetään ja tarmolla hoidetaan.
Tuomari nyökkäsi. Ja Lyyli luki hänen katseestaan mielenkiintoa, ehkäpä myötätuntoakin suunnitelmaansa kohtaan. Yhtäkkiä nousi hän eloisasti tuoliltaan ja astui pariin kertaan lattian poikki viiksiään väännellen.
— Tekisin sinulle ehdotuksen, virkkoi hän sitten toverillisesti, seisahtuen Lyylin eteen. — Osta Hietapoukama vanhuksiltasi. Siten pääset yhdellä iskulla aseman omavaltaiseksi herraksi, täydelleen. Ja — ja tädin ei tarvitse pelätä, että hänet saatettaisiin hautaan jostakin muusta paikasta kuin juuri syntymäkodistansa.
— Mutta rahat, rahat! huudahti Lyyli kiihkeästi.