— Juuri ne, jotka nyt suorastaan lahjoittaisit isällesi, äitisi tähden. Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä: voimmehan lisätä summaa muutamalla tuhannella.
Lyyli hypähti seisaalleen, ja hänen silmänsä säteilivät pohjatonta riemua.
— Kuinka voinkaan kylliksi kiittää sinua! Itse en olisi tuota keksinyt…
Ei kannattanut kiittää, tuomarin mielestä. Olihan se vain neuvo — ystävän neuvo kylläkin — ja kenties Lyylin isä-ukko ei suostukaan kaupantekoon. Eikö hänellä ollut toisinaan omituisia päähänpistoja, järkkymättömiä —?
Oli kyllä. Mutta hänen täytyi, nyt, innostui Lyyli.
— Kuitenkin, kun ajattelen, käyvät minun takausmahdollisuuteni yhäkin mitättömämmiksi velkasumman kohottua…
Tuomari naurahti.
— Päinvastoin, tässä tapauksessa. Paremmilla takuilla kai voipi lainata talonomistajalle kuin — kuin pankkineitoselle, jolla on ehkä sadan markan palkka kuukaudessa.
Lyylin täytyi itsensäkin naurahtaa. Niin kai se oli. Näin loistavaa pelastusta ei hän vielä hetki sitten olisi voinut uneksiakaan. Elämä tuntui juuri nyt tehneen kokokäänteen…
— Sinä siis tahdot ja uskallat antaa niin suuren lainan niin pienillä takuilla — köyhälle tytölle?