Hän oli todellakin niin uskalias. Ja sitten — sitten oli vielä eräs seikka, joka tuki hänen uskallustaan…
— Vai niinkö? Ehkä löysit vielä uuden takaajankin velallisellesi?
— Ja entisiä paremman, luullakseni.
— Todellakin! — Lyylin nauru helähti hopeanheleänä, taas kerran aikojen takaa. — Näyttää melkein siltä, kuin olisin mielestäsi varmin lainanottaja koko paikkakunnalla!
Tuomarin katse viivähti hänen hymyilevillä kasvoillaan. Näytti melkein siltä, kuin valoisan hetken muisto olisi varastautunut hänen mieleensä menneiltä ajoilta. Mutta äänessä ilmeni vain toverillisuuden sävy hänen virkkaessaan:
— Aikaa myöten, aikaa myöten. Näes, kaupunki kasvaa juuri Hietapoukamalle päin. Hietapoukama, luulen, tulee kerran ostettavaksi kaupungin omaksi. Ehkäpä sen osto on välttämätön jo läheisessäkin tulevaisuudessa, aseman suhteen — ken tietää. Tämä on nyt toistaiseksi vain minun oma ajatukseni, mutta kun se on todenmukainen, täysin todenmukainen, voin sen kernaasti sinulle ilmeistäkin.
Astuessaan hetkistä myöhemmin alas tuomarilan portaita tunsi Lyyli rajuilman vaimenneen. Senkin, pahan painajaisen, oli täytynyt hellittää. Lumikentät kaupungin reunalla, niin märkiä ja sohjoisia kuin ne olivatkin, loistivat hänen silmissään helmikuun hankien lailla.
Ja kevyt, hiljainen onnen ja ylpeyden tunne nousi kattaen hänen sydämensä, aivankuin valkea lumi siinä kattoi maan.
Hänen askelillaan oli kiire… niin kiire… Kotiin.