Koko hänen olemuksensa — rouva Heinon nimittäin — teki miellyttävän ja aran arvokkaan vaikutuksen. Kuitenkin häntä niin vähän huomattiin siinä piirissä, joka useasti kokoontui hänen kotiinsa, miehensä — arvostelijan ja sanomalehtimiehen — suositun seuran puoleensavetämänä.
Useimmilla noista tavallisista vieraista oli hänelle varsin vähän sanomista. Hän sai pitkät hetket toimiella pöydässä äänettömässä tarjoilutyössään, muistamatta juuri omaa suutansa, tai istua käsitöineen syrjässä, ilman että kukaan kääntyi hänen puoleensa puhutteluineen.
Ja hänellä itsellään taas oli vielä vähemmän sanomista yhdellekään heistä…
Anja Viita — jota nimitettiin »Liinaharjaksi» hänen vaalean tukkansa vuoksi — huomasi sen heti ensi käynnillään. Ja seuraavalla kerralla oli hän jo varma siitä, ettei tässä talossa ollut kaikki aivan niinkuin piti…
Hän koetti lähestyä hiljaista, umpimielistä rouvaa. Ensin vain pelkästä kohteliaisuudesta — sillä hän oli eri maata kuin useat muut — sittemmin syvemmistäkin syistä. Mutta se oli vaikeaa, melkeinpä ylivoimaista. Vasta sitten, kun hän avoimella herttaisuudellaan oli voittanut pikku Leilan suosion, lämpeni äitikin hiukan hänelle.
Sinä iltana oli teatterissa ensi-ilta, ja koko seurapiirin piti yhdessä mennä sinne. Esitettävä kappale oli kotimainen uutuus, jota salatulla uteliaisuudella riennettiin katsomaan.
— Oletteko kuulleet, että se on ankara moraalikappale — pyh! huudahti Liisa Orvokki, jonka oma, äskettäin esitetty kappale oli mennyt »penkin alle» arvostelija Heinon kiittävistä ennakkoarvosteluistakin huolimatta. Se oli »elänyt» vain pari kolme iltaa ja näytelty arveluttavan harvalukuiselle yleisölle.
— Tietysti moraalikappale! Tarvitaanko siihen kuulemista tai näkemistä: tekijän nimihän siitä jo on takeena! tivahti Heino kynäänsä teroittaen. — Mutta kyllä sille nyt jonkinmoinen kiirastuli valmistetaan…
Hän sai kiitollisen katseen Liisa Orvokilta.
Rouva Heino hymähti itsekseen. Tuo puheensävy oli niin tuttua ennestään… Hän silmäsi kelloa väsyneesti: saisivat siitä jo kernaasti lähteäkin…