— Mutta tehän ette ole vielä pukeutunutkaan, huomautti Anja Viita. —
Kohta tulee kiire.
— Ei, minähän en ole aikonut lähteäkään, vastasi rouva Heino hiljaa, katsahtamatta kysyjään.
— Ettekö! tuli pettyneesti.
— Näettekös… nauroi Heino, vieraan äänensävyn satuttamana, — hänellä on laiminlyötyjä töitä, joita ei käy jättäminen tätä iltaa etemmäksi. Ja sitten… no niin, suoraan sanoen on hän vain ikävänä painolastina meidän hilpeässä seurassamme… Ihminen, joka ei koskaan innostu!
— Kiitän… virkahti rouva tyynesti, toisten sille vain naurahtaessa.
»Liinaharja» seisoi mykkänä hämmästyksestä, ja hänen kasvoilleen nousi voimakas harmin kajo.
* * * * *
Tuntia myöhemmin, kun rouva Heino luuli heidän kaikkien jo istuvan teatterin aitiossa, soi ovikello, ja Anja Viita pyörähti sisään.
— Mutta neiti! Nythän te myöhästytte kerrassaan.
— Ei, katsokaas. Minä en viitsinytkään mennä. Ja kun tiesin teidän jääneen yksin, tulin katsomaan häiritsenkö, jos… jos jäisin tänne hetkiseksi…