Olihan tuo ystävällisyys ennenkuulumatonta — mutta sittenkin… rouva Heino tunsi kyllä tulevansa toimeen ilman sitäkin. Hän oli niin tottunut pitkiin, yksinäisiin iltoihinsa ja — unhoitukseen.
— Teillä ei ole täällä suinkaan mitään hauskaa… sanoi hän melkein epäkohteliaasti, välttäen Anjan katsetta.
Tämä epäröi hetken.
— Jos ette salli… niin…
Hän laski jo kätensä oven kahvalle.
— Ei, ei! Te olette kovin ystävällinen!
Rouva Heino otti häntä käsipuolesta taluttaen peremmälle ja avasi hänen päällysnuttunsa napit. Siinä silmänräpäyksessä oli hän muuttunut, jokin jäykkä ja vierova putosi pois, ja hän seisoi uutena ihmisenä ihastuvan vieraansa edessä.
— Tiedättekö… minä panen teidät vielä työhönkin täällä! sanoi hän avomielisesti hymyillen.
— Oikeinko totta! Siinä teette minulle suuren hyvän työn. Tuntuukin siltä, kuin sitten kotoa lähdön en olisi pannut kortta ristiin missään hyödyllisessä.
— Saatte liimata ikkunapaperia… Ei, ei, älkää pelätkö, ikkunat ovat pihanpuolella, mieheni työhuoneessa. Hän on kovin arka vedolle ja vaatii sisäikkunat näin aikaisin paikoilleen.