— Ja sen työn tähden teidän sitten piti jäämän kotiin! Meidän muiden mennessä huvittelemaan!
— Siinähän te olette… naurahti rouva Heino. — Minä… minä olen arka velvollisuuksistani…
— Jota teidän miehenne taas ei ole ensinkään, luulen.
Rouva Heinon katse painui alas. Vieraan rohkea puhe oli nostattanut helakan punan hänen poskillensa.
* * * * *
Kun työhuoneen ikkunat olivat huolellisesti tilkityt ja paperoidut — Anjan tullessa ne olivatkin vain sitä vailla — ja pikku Leila huoliteltu nukkumaan, istuivat molemmat nuoret naiset teepöydän ääreen, ojensivat sen ylitse kätensä toisillensa ja kiittivät onnea, joka oli opastanut heille tien toistensa sydämiin.
— Minä näin heti paikalla, ettei tässä talossa asiat olleet oikein… Sellainen armeija keveitä suunpieksäjöitä miehesi ympärillä… Mutta sinua itseäsi ei huomata edes oman kattosi alla! Miten voit kestää sellaista, Toini?
— En tiedä, virkahti Toini väsyneesti. — Enkä minä mahda enää kauan kestääkään…
— Mutta tähän asti… mitenkä tähänkään asti?
Toini Heino katsoi avoimesti pöydän yli suurilla, mustilla silmillään, joissa kimmelsi vuosikausien kertyneet surut.