— Pikku Leilan avulla, sanoi hän sitten. — Hän ei ole ainoastaan lapseni, vaan ystäväni, uskottunikin… Jos sinä tietäisit mikä ihmeellinen vaisto hänellä on ihmisten suhteen! Niin, ilman hänen suosiotaan olisit sinäkin jäänyt vieraaksi minulle, ole varma siitä… Hänellä on voittamaton vastenmielisyys kaikkia noita kohtaan — Toini teki torjuvan liikkeen kädellään — varsinkaan Liisa Orvokkia hän ei voi sietää.
— Ajatteles, mikä ymmärrys lapsella! huudahti Anja Viita ihmetellen. —
Ei nyt uskoisi…
— Ei, ei uskoisi. Mutta tiedätkö, on minulla vielä toinenkin ylläpitäjä, lohduttaja…
Hänen äänensä värähti tuntuvasti, ja hän nousi muuta sanomatta, meni kaapille ja otti sieltä esiin pari kolme pientä paperivihkoa, jotka hän asetti Anjan eteen pöydälle.
— Ilmaisen sinulle nyt sitten kaikki kerrassaan.
— Runoja, Toini! Sinunko kirjoittamiasi?
— Minun.
Kului pitkä, hiljainen hetki, jonka kuluessa toinen luki, yhä vain luki, ja toinen istui odotellen, pää käsien varassa.
Kun heidän katseensa toisinaan yhtyivät, oli kumpaisenkin silmissä kyynelten kiiltoa.
— Sinä olet vuodattanut petetyn, raskautetun sydämesi näihin säkeisiin, virkahti Anja.