Jouluaattoiltana, hämärän hiljaa hiipiessä ikkunasta sisään, kuuli Anja Viita kevyen koputuksen ovellaan ja noustuaan avaamaan sai hän ensin pikku Leilan, sitten hänen äitinsäkin avautuvaan syliinsä.
— Me tulimme sanomaan jäähyväisiä…
— Jäähyväisiä!
Toini Heinon silmät kyyneltyivät, ja hän painoi hetkiseksi kasvonsa ystävän rintaa vasten.
— En jaksa enää… kuiskasi hän sitten tukahtuneesti. — Uskothan, etten jaksa enää…
Anja Viita seisoi kivettyneenä hänen edessään — selvillä kaikesta.
— Mutta et suinkaan sinä nyt — jouluiltana —?
— Juuri nyt… junan lähtiessä puolen tunnin päästä. Ehkä sinä tahdot seurata meitä asemalle. Kellään muulla ei tästä ole aavistustakaan.
Tämä tuli yhtäkkiä. Ja Anjasta, joka päivä päivältä oli yhä lujemmin kiintynyt omituiseen ystäväänsä, tuntui se äärettömän raskaalta.
— Kuinka sinä näin äkkiä? Valmistamatta…