— Rakas, olenhan siihen valmistunut jo kymmenen vuoden kuluessa…
— Mutta sinun »joululahjasi» — vai joko annoit sen?
— En. Minulla on ilo lähteä hänen luotaan hyvästittä. Ehkä sinä käyt siellä jättämässä minun »joululahjani». Olisin siitä suuresti kiitollinen.
— Toini! Ja sinä maltat olla näkemättä miltä hänen kasvonsa sillä hetkellä näyttävät!
— Se on minulle todellakin yhdentekevää… vastasi hän väsyneesti. — Kuulenhan sen sitten sinulta. Mutta sinulle, Anja, olen velkaa kokonaisen ihmiselämän! Sinä se tulit, kun kaikki oli pimeimmillään… sinä sytytit sammuneen toiveen, sinä johdatit minut jälleen elämään, iloon — ja arvaamattomiin onnen saavutuksiin! Voinko koskaan kyllin kiittää sinua!
Hän purskahti rajuun, hillittömään itkuun, joka ei ollut enää surun eikä ahdistuksen aiheuttamaa, vaan — vapautuksen ilon.
— Hyvästi, Anja, hyvästi! Ensi kerran tapaamme minun omassa kodissani, pikku Leilan ja minun… Siinä kodissa tulee asumaan hiljainen työnteon onni ja viihtymys. Sieltä »Enni Ranta» lähettää vaatimattomat sävelensä maailmalle… Anja, sinä olet aina tervetullut vieras meidän luoksemme!
Vielä vaununsillalta hän kuiskasi kiinnityönnetyn portin yli kumartuneena:
— Et usko miltä tuntuu vapauden onni… ja tulevaisuus, joka on antanut lupauksensa! Onnellista, onnellista joulua kaikille!
* * * * *