Jouluaamuna pudotti Anja Viita postilaatikkoon kirjeen, jossa oli vain pari riviä:
Lähtösi oli miehellesi vain mieleinen yllätys, — vasta sitten, kun hän sai »joululahjasi», muuttui se hänelle musertavaksi tappioksi. Verraton ystävä! Sinä tiesit miten kostit… sinä osasit satuttaa arimpaan… Sinä todellakin tunsit hänet!
KISSAT
Jo siihen aikaan, kun Osakeyhtiö Kissa virta rakennutti Kissavirran suulle sahan ja alkoi ostella ympäristön tiloja, heräsi levoton aavistus lähiseudun pientilallisten keskuudessa. Ja sitä myöten, kun aika kului ja tapaukset seurauksineen selvenivät, vakiintui tuo aavistus katkeran pelon kaartamaksi totuudeksi.
Harva enää tunsi omistusoikeuden turvallisuutta.
Ken vain oli joutunut tukkiyhtiön kanssa rettelöihin, tunsi olevansa aivankuin sen jaloissa, mielivalloissa…
Niinkuin oli käynyt Kylä-Peltolankin. Ei ikinä sanonut mies kapteeni Mannebergin käsiin kontuaan luovuttavansa — ei niin ikinä. Mutta kun naapurit, Pöyry ja Metsä-Peltola, möivät yhtiölle maansa, tuli sama kohtalo pakkona Peltolankin osaksi, sillä hänen metsä- ja viljelyspalstansa oli nyt kokonaan kapteeni Mannebergin omistaman maan saartama.
— Ei meillä ole elukoita, emmekä me tarvitse raja-aitoja, sanoi kapteeni jyrkästi. — Mutta sinä, jolla niitä on, saat pitää huolen siitä, että karjasi kestää omalla maallasi.
Se kävi ajanmittaan Peltolalle mahdottomaksi, ja eräänä kevätpäivänä hykerteli kapteeni Manneberg ilkkuen käsiänsä: hän oli saanut Kylä-Peltolankin, vieläpä hyvällä hinnalla, huostaansa.
Monen muun talon kävi samalla tavalla. Kysymys oli vain siitä, kuka ensin, kuka sitten … Kansa nimitti yhtiön johtomiehiä Kissoiksi — ja »Kissojen» kynsistä oli vaikea pelastua.