Kylä-Peltolan jälkeen näytti tulevan Hietalan vuoro.
* * * * *
Hietalan pihaportin pielessä kasvava komea kuusi nosti siron latvansa kuin taisteluhaluisen keihään korkeutta kohti. Ikäänkuin säälien se näytti hymyilevän vinttikaivon miekkapuulle, jonka huippu ei kohonnut puoliväliinkään kuusen korkeutta, vaikka se joka kerta, kun vedennostajan kädestä pääsi, kimmahutti tulisella kiireellä nokkansa ilmaan.
Sen kuusen oli Hietalan isäntä itse poikasena istuttanut, ja kilvan olivat kumpikin kasvaneet. Puu tavoitteli kirkontornin korkeutta, isännän hiukset lumen valkeutta.
Kerrottiin isännän istuttaman puun toisinaan salaperäisesti humisevan, humisevan, vaikka ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja silloin tiedettiin aina jonkun vahingon tai ikävyyden taloa kohtaavan…
Ei kukaan talonväestä ollut niin herkkä tuota ennustavaa huminaa kuulemaan ja kuuntelemaan kuin Hilja — eikä sen todenperäisyydelle muut niin huomaavaisia ja hienotunteisiakaan olleet. Jo lapsena oli tuo tarina hänen mieleensä painunut. Silloin oli hän kuvitellut talon hyvän haltijan asuvan kuusen vihreiden oksien suojassa — melkeinpä eli se tunne hänessä vielä nytkin…
Kuluvan syksyn sumuisina, puolihämärinä päivinä ja pilkkopimeinä iltoina oli hän jälleen kuullut ennustavan äänen. Mutta voimakkaampana kuin koskaan ennen. Ja hän tiesikin mitä se merkitsi: »Kissojen» tuloa se ennusti… niiden kynsistä varoitteli…
Isä oli uhannut myydä talonsa yhtiölle. Hänen mielestään Mannebergin epämieluinen naapuruus oli tuonut jo tarpeeksi ikävyyksiä — eikä niistä olleet muutkaan pelastuneet kuin sen yhden ainoan tien kautta. Hiljan kiihkeitä, epääviä pyyntöjä ei hän ottanut kuullakseenkaan.
Eräänä sumuisena syyspäivänä liekehti levottomuus kuin loimuava takkavalkea Hiljan rinnassa. Hän oli nähnyt Mannebergin kaksivaljakon kylätiellä ja pelkäsi joka hetki sen ilmestyvän kotiportillekin.
Hämärtäessä saapui isä työmaalta, pyyhki huolellisesti kirveensä terän uunin loukossa riippuvaan riepuun ja asetti sen sitten tuvan oven päälle kirveshäkkiin.