— Huhhuh sitä kosteutta… urahti hän nyreästi, viskaten harmaan, syksyisten härmähelmien kostuttaman huopahattunsa huolettomasti penkin nurkkaan ja istahti illalliselle.
— Viimeisiä syystöitäpä tässä tehtäneen…
Hiljan sydän löi rauhattomasti.
— Peloittaa kuulla puhuttavankaan siitä asiasta, virkkoi hän kolkosti.
— Mitä sitten, jos todellakin niin tapahtuisi…
— Vieläkö sinä sitä sitten epäilet?
— Vielä viimeiseen asti. Ponnistaisin minä vaikka yli voimien!
Pistäessään suuren, kulmikkaan leipäpalasen suuhunsa nauroi isä katkerasti.
— Se on hyvin sinun näköistäsi… Niin kai tekisi moni muukin, joka ei älyäisi ajatella eilistään etemmäksi. Olisi edes Juho pysynyt kotona, isänsä apuna, niin olisi tässä paremmin voitu puoliamme pitää. Mutta siellä sekin pysyy minne meni — joutava.
Hiljan kasvot kirkastuivat hetkiseksi.
— Isä! Luovutko aiheestasi, jos Juho lupaa tulla takaisin?