Isän ainoa vastaus oli karkea kirous.
Hiljan katse painui masentuneena alas. Noustuaan jälleen kiintyi se äitiin kuin apua anoen. Mutta äiti söi levollisena, ääneti. Hänelle oli aina ollutkin ihmeen helppoa taipua isän tahdon mukaan, olipa sitten kysymyksessä oleva asia vaikka hyvinkin vastenmielinen hänelle itselleen… Ei tytär häneltä nytkään apua odottanut. Yksi ainoa yhtyvä sana äidin huulilta olisi vain tuntunut lievittävän voiteen pisaralta hänen epätoivonsa kirveltävässä haavassa.
— Niin… isähän sen asian paraiten ymmärtää.
Se oli äidin amen.
— Joko se nyt sitten on aivan päätetty asia — isä?
— Jo. Näinä päivinä käyn kapteenin puheilla.
Hilja karkasi ovesta ulos.
Ulkona oli hämärä muuttunut pimeydeksi, ja pimeyden läpi vihmoivat usvan inhat vyyhdet. Ne kietoutuivat kuin hämähäkinverkot Hiljan kasvoihin hänen painunein mielin astuessaan pitkin märkää rinnepolkua, joka alastoman koivikon läpi vei alas kylän sivutse juoksevalle vähävetiselle joelle. Joen poukamassa seisoi matala, mustaotsainen paja. Sen avoimesta ovesta juoksi leveä valojuova harmaankeltaiselle nurmikolle, ja taonnan kirkasääninen kalke kajahti tutunomaisesti ympäristössä.
— Hyvää iltaa!
— Ka, iltaa!