Suuri vasara, joka ahkerin lyönnein oli noussut ja iskenyt, vaipui alasimelle, ja alasimen terässävelet sammuivat hiljaa jäähtyvän raudan kanssa.
— Nyt se on päätetty asia… sanoi Hilja matalalla äänellä nojaten kyynäspäänsä palkeen silkinsileän käsitangon varaan, joka painui vitkaan alaspäin pannen hiilet hiljaisella ritinällä ahjossa hehkumaan.
Nuoren sepän otsa rypistyi, katse tuimeni, ja ajatuksissaan hän nosti vasaran olkansa tasalle. Kun se jälleen putosi alasimelle, vavahti pajan maapermanto, ja orren hiiltyneestä hirrestä karahti kevyt karsta punaiseen ahjoon.
— Sitä jo odotinkin.
— Yksi pelastuksen oljenkorsi on ehkä vielä olemassa.
— Mikä sitten?
— Se, että tulet takaisin kotiin ja pysyt siellä.
— Takaisin kotiin… kertasi seppä, ja hänen otsansa rypistyi uudelleen. — Olisikohan tuosta mitään apua…
— Koeta, Juho, koeta! rukoili Hilja. — Tiedän kyllä kuinka tämä paja sinua kiehtoo, varsinkin sen jälkeen, kun uhkamielin kotoa läksit, mutta koeta sittenkin, koeta!
— Ja nytkö luulisit meidän paremmin sopeutuvan isän kanssa?