— En tiedä. Tokko juuri paremminkaan… Mutta ajattele kotia, äitiä — ajattele toki minuakin!
— Hm…
Juhon huulille nousi hyväntahtoinen hymy, leuka painui vasaranvarren varaan, ja silmiin syttyi syvämietteinen ilme.
Myönny… Myönny… Sinun täytyy… täytyy! kertasi Hilja ajatuksissaan. Näkymättömien teiden kautta tahtoi hän siirtää oman halunsa voimakkaan toisinnon veljensä myötätuntoiseen sieluun.
— Sinun täytyy — täytyy!
Juhon katse oli kiintynyt suureen tahkoon, joka seisoi jykevällä telineellänsä ovensuun nurkassa. Sen harmaan, täyteläisen kyljen alle oli ruostuneilla rautavitjoilla kytketty yhdestä puusta koverrettu kaukalo, jonka pohjassa ruosteenkiiltoinen, seissut vesi kiilui.
Sisäisen taistelun väreet näki Hilja veljensä kasvoilla.
— Sinulle on tämä paja kyllä kotitaloa rakkaampi…
— Hm.
— Mutta et sinä sittenkään tahtoisi nähdä Hietalaa »Kissojen» kynsissä — et!