— Ehkä en.
— Kun siinä, missä nyt Korpiveräjän hongikko humisee, näkisit vain kantoja… kun kotitalo seisoisi ammottavin ovin ja akkunoin niinkuin Laukon torpat…
— Niin…
— Ja kun kaiken ikäsi tietäisit minun lapsuudenkotia kaipaavan…
— Jaa… jaa…
Sitä sananvaihtoa seurasi pitkä vaitiolo. Sen kuluessa lisäsi Juho hiiliä ahjoon, työnsi keskentekoisen työnsä hiilten alle ja alkoi lietsoa.
— Lupaatko, Juho?
— Anna kun mietin huomiseen.
Toivon tuoma kevennys mielessään lähti Hilja paluumatkalle. Kenties ei
Korpiveräjän honkien tuomio ollutkaan vielä langetettu… kenties ei
Hietalaa, rakasta kotitaloa, kohtaakaan Laukonläänin kohtalo…
Kenties… kenties…