Toivon valkeilla siivillä on niin hyvä lentää!
Mutta Juhon huominen vastaus oli kieltävä.
Hän sanoi miettineensä asiaa läpi yön ja tulleensa siihen päätökseen, ettei hänen kotiintulostaan kuitenkaan ratkaisevaa apua olisi. Se voisi vain siirtää kaupanteon tuonnemmaksi. Siksi hyvin sanoi hän tuntevansa isän mielen.
— Ethän sentään vihastune minuun ikipäiviksi, Hilja?
Ei, Hiljan sielussa vallitsi vain yksi tunne: tuska. Ja se humisi siellä aivan samalla tavalla kuin kotikuusi ikävyyksiä ennustaessaan.
— Huomenna menee isä yhtiön konttoriin … Kun hän sieltä palaa, on meillä vain muutama kurja, haihtuva seteli kaiken sen pysyväisen sijasta, mitä Hietala niin auliisti, lämminkätisesti meille antoi…
Suru ei sallinut hänen nukkua sinä yönä.
Se yö oli tyyni, musta ja usvainen.
Kun hän seuraavana aamuna astui ulos kamaristaan, kohtasi hän oudon näyn. Isän istuttama, komea kuusi, jonka latva tavoitteli kirkontornin korkeutta, makasi taittuneena kuihtuneella nurmella. Oliko sen jättiläisrunko saanut näkymättömän iskun… Ennustiko se kaatumisellaankin jotakin…
Kummallisin aavistuksin riensi Hilja tupaan isää ja äitiä tapaamaan. Mutta äiti tuli jo ovessa häntä vastaan kalvakkana, silmät itkusta punaisina.