Ja sanoi nyyhkyttäen:
— Isä on kuollut äkkiä.
Molemmin käsin tarttui Hilja ohimoihinsa, tieto oli tehnyt hänet aivan sanattomaksi. Mutta varmana, horjahtamattomana kiteytyi ajatus yhden ainoan pisteen ympärille:
Ei Hietalaa »Kissoille» — ei millään ehdolla!
POHJAVIRTOJA <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<37
Puisto, joka muodosti pikkukaupungin sydämen, vihannoi vasta puhjenneen kevään herkin värein. Talot sen reunoilla madaltuivat vaatimattomuuttaan vanhoissa, vaalahtaneissa maalauksissaan.
Puiston ainoalla penkillä, jonka toiseen päähän leikkivät lapset olivat keränneet hietaa ja kiviä, istui nuorehko mies, puvusta ja ulkomuodosta päättäen yksi niistä, jotka syystä tai toisesta lausuvat jäähyväiset ihmisyydelle ja hyville päiville ja astuvat sille elämän varjopolulle, jonka kulkijoiden yhteinen nimitys on renttu.
Rentun hartiat olivat velton väsähtäneet ja katse tylsempi kaiken maailman välinpitämättömyyttä. Kevään ihanuudella ei ollut mitään sanottavaa hänelle. Hänen olemuksestaan huokui äärimmäinen tyhjyys.
Pieni, valkopukuinen tyttö juoksi tanssiaskelin pitkin käytävää hypitellen kimmahtelevaa kumipalloa edellänsä. Leikki miellytti lasta, ja hän antoi yhä kovemman ja kovemman töytäyksen pallollensa, kunnes se viimein töksähti penkin selustaa vasten ja siitä viistoon penkillä-istujan olkapäähän.
Kaksi katsetta, anteeksipyytävän hämmästynyt ja välinpitämättömän tylsä, kohtasivat toisensa.