— Antakaa anteeksi, sanoi lapsi reippaasti. — Se sattui vahingossa.
Mahtoiko renttu tajutakaan anteeksipyyntöä. Hän tuijotti hetkisen tyttöön, oikaisihe, näytti elostuvan ja virkkoi käheällä, salaista ihastusta tulkitsevalla äänellä:
— Hilja Lilja…
— Mistä te tiedätte kuka minä olen, sanoi lapsi hiukan nyrpeästi vetäytyen edemmäksi.
— Minä aavistan… Äitinnekin on Hilja Lilja. Uskallan olla varma siitä.
Tuopa nyt oli merkillinen muukalainen! Sen kaikkitietäväisyys suututti pikkutyttöä, mutta se, että häntä oli teititelty kuten aikaihmistä eikä sinuteltu kuten tavallisesti lapsia, asettautui vastapainoksi vaakaan. Ja heitettyään pallonsa korkealle ilmaan ja otettuaan sen jälleen käsiinsä sanoi hän hieman ylvästelyn:
— Niin onkin. Ja tuossa hän jo tuleekin.
Renttu loi säpsähtäen aran katseen osoitettuun suuntaan, kohottautuen hiukan kuin paetakseen, mutta vetäytyi siinä samassa penkkinsä nurkkaukseen kuten satutettu etana kuoreensa.
— Äiti, äiti! kuului tyttösen reipas ääni. — Tuo vieras, joka istuu tuossa, tiesi, että minun nimeni on Hilja Lilja ja että…
Nopealla, vaistomaisella liikkeellä vetäisi äiti tytön vierelleen. Minkälaisen maankiertäjän kanssa hänen lapsensa oli puhellutkaan… mikä vaara oli saattanut vaania häntä!