Ja rentun osaksi tuli tuikea, epäluuloinen, kaikkea mahdollista pahaa aavisteleva katse. Tuollainen ränsistynyt, epäilyttävä ihminen, kuka tiesi minkälaisten rikollisuuksien okaat hänessä piilivät…
Sisäinen mielenliikutus pani miehen kalpeat kasvot vavahtelemaan, ja syyttävän katseen säilä tunkeutui tuomiona hänen väsähtäneen sielunsa sopukkoihin. Hän kärsi ja nautti tuosta katseesta, hän halusi vaipua maan uumeniin sen edessä… eikä kuitenkaan tuntenut voivansa irroittautua siitä…
Nopeasti hän nousi seisaalleen ja nostaen pahanpäiväistä hattureuhkaansa teki syvän, kunnioittavan kumarruksen, joka epäämättömästi paljasti sivistyneen miehen.
— Suokaa anteeksi, arvoisa rouva, mutta ken kerran tunsi teidät, saattoi helposti sanoa, että tämä pieni, herttainen tyttö on teidän lapsenne.
Äärimmäisellä voiman ponnistuksella sai hän enemmittä takaltamisitta sanotuksi sanansa ja näytti itsekin rohkaistuvan voitostaan. Nuoren rouvan katseen tuikeus muuttui hämmästykseksi, hän tapaili sanoja, mutta ei saanut niitä äännetyksi, ne takertuivat hänen kurkkuunsa.
Viimein hän virkkoi:
— On hirveätä kuvitella, että te olisitte entinen Jaakko Sorma.
— Valitettavasti olen juuri hän… vaikkakin nykyinen muotoni eroaa näin suuresti entisestä… vastasi mies katkerasti hymyillen.
— Kuinka se on mahdollista! Olittehan toivorikas, eteenpäinpyrkivä…
Pieni Hilja Lilja oli tarttunut ison Hilja Liljan käsivarteen ja seurasi silmää räpäyttämättä alkanutta keskustelua. Se oli jotakin erikoista hänen vilkkaalle, herkälle lapsensielullensa.