— Minun toivorikkauteni eli niin ja näin ja eteenpäinpyrkimiseni jotenkin päällisinpuolista. Sellaista kuin monen muunkin niistä »hienoista», jotka muodostivat silloisen seurapiirimme! Te olitte kokonaan toista maata siihenkin aikaan. Teillä oli todellisia harrastuksia ja sisällistä suuruutta, vaikka te aina pyritte peittämään kaiken vaatimattomuutenne kuoreen.
— Oo-o! Ellen aivan väärin muista, oli teidänkin mielipiteenne kokolailla toinen siihen aikaan. Ainakin se, minkä ilmoille toitte. Konsa minä taisin esiintyäkään hienostoksi itseänsä nimittävien mielen mukaan… ja mehän, yksinkertaisen kodin tyttärinä, olimme siihen jo sinänsä kysymyksenalaisia. Muistan aivan hyvin…
— Ja säilyttäkää aina muistissanne se, mitä nyt aiotte ehkä sanoa, keskeytti vieras. — Se on paras ja kyllin kova rangaistus monelle turhamieliselle… niin, kaikille niille, jotka olivat olevinaan niin ylen suuria huvitteluhaluisessa sivistyksessään… Mihin he ovat päässeet? Missä on heidän aikaansaannoksensa? Tosin minä kaikkein viimeisimmäksi kelpaan heidänkään tuomarikseen, enää — ulkoasusta päättäen. Mutta olkaa vakuutettu, arvoisa rouva, että kurjimpienkin syrjäpolkujen vaeltaja voi saavuttaa jonkinlaista sisällistä kypsyyttä ja arvostelukykyä ainakin menneeseen aikaan nähden… ainakin menneeseen.
Rappiolle joutuneen miehen ääni oli saanut vähän eloa ja kantavuutta. Hänestä oli puolittain kadonnut äskeinen tylsä tuijottaja. Mutta yhtäkkiä hän lopetti puheensa ja kuultuaan lähenevien askelten ääniä loi arastellen katseen ympärilleen kuin tuntien omantunnonvaivoja siitä, että oli tunkeutunut puhelemaan sivistyneen ja arvossapidetyn henkilön kanssa, vieläpä naisen. Hänellä oli raskaita muistoja aikaisemmista samansuuntaisista yrityksistään. Kuinka monesti hänet olikaan osoitettu ovelle … hävetty hänen tervehdystään… kartettu katsettaan… jo silloinkin, muutamia vuosia aikaisemmin, kun hän vielä jotenkuten kävi paremmastakin ihmisestä…
Hilja Lilja muisti entiseltään hänen luonteensa eri vivahduksia sen verran, että hänelle kävi mahdolliseksi arvata mitä miehen mielessä liikkui. Hän ei ollut huomaavinaan mitään ja vastattuaan ohikulkijoiden tervehdyksiin virkkoi hän osaaottaen:
— En tahtoisi kosketella arkaa kohtaa, mutta en voi myöskään olla kysymättä, mikä saattoi teidät oikealta uraltanne tällaiseen asemaan?
Mies loi vaieten katseensa alas, tuijottaen hetkisen käytävän puolikuivuneeseen hiekkaan. Sillä aikaa kohottautui tyttönen varpailleen ja kuiskasi äitinsä korvaan: minä luulen, että häntä itkettää…
— Niinpä niin, arvoisa rouva, se on pitkä, mutkikas historia, jonka kuitenkin voi lyhyestikin kertoa. Monestakin syystä, niin sisällisistä kuin ulkonaisistakin, on paras käyttää viimeksimainittua muotoa… Tiedättehän te ehkä minkälainen osuus minulla oli lankoni Fjalar Almin kavallukseen? Se oli hirveä ja tyhmä teko, mutta sääli sisartani, hänen vaimoansa, kohtaan sai minut sotkeutumaan peliin… Luultiin että onnistuttaisiin. Ei, milloin sellaiset onnistuvat. Meidät kumpaisetkin eroitettiin viroistamme, minut pahemmin merkittynä miehenä. No, eikö sellaiselta pinnalta ole helppo luisua alaspäin? Hyvää kyytiä se on käynytkin…
Räikeä ilme, jossa itku ja ylimielinen iva pyrkivät yhtymään, valahti hetkiseksi puhujan kasvoille, ja kuuntelijoiden, niin äidin kuin tyttärenkin, huulilta pujahti salainen huokaus.
— On synti synnin päälle antautua sittenkin alenemaan… Olisittehan voinut saada kunniallista työtä jollakin muulla alalla.