— Työtä! Se ei ollut niinkään helppoa ja,— kun ihmisen sisässä pohjavirta on saanut onnettomuuden kautta käänteen, käy kaikki uskomattoman toivottomaksi.
— Pohjavirta… virkkoi rouva mietteissään. — Sehän on vanha, tuttu sana entisiltä ajoilta. Te ja ne toiset viljelitte sitä usein. Sen sanan avulla voi hyvin ymmärtää tunteenne. Mutta teidän täytyy koettaa nousta — on hirveätä, jos ihminen ei edes koeta!
— Minä koetin, vaikka turhaan. Tahtoisitteko tietää mihin aikoihin vakavimmin?
— Onko siinä ajassa sitten jotakin merkitsevää?
— Siinä? On minulle — teillekin. Siihen aikaan te julkaisitte ensimäisen runokokoelmanne. Tietäisitte, minkä virkistyksen se toi minullekin.
Hilja Lilja hymähti surumielisesti.
— Se mahtoi olla kovin lyhytaikainen virkistys. Mutta tehän mainitsitte äsken pohjavirran osallisuudesta, tai paremminkin sen suunnasta, ihmisen pyrkimyksiin —
— Niin juuri, keskeytti rappiolle joutunut. — Tahdoin juuri sanoa, että teidän sielullinen pohjavirtanne on käynyt aina, käännähtämättä, suurta, ihanaa merta kohti. Sen näki jo niinä entisinä aikoina. Ja kun sitten luki teidän »Laulajan tervehdyksenne» terveyttä hehkuvia rivejä, tunsi tunnossaan, ettei niiden läpi kulkeva pohjavirta uuvu konsanaan, ei mutaan eikä lokaan.
— Kova kamppailu siinä varmaan syntyisi, lausui Hilja Lilja puoliääneen, ja hänen rauhallinen katseensa harhaili hetkisen puiston etäisimpien puiden lehteen-puhkeavilla oksilla. — Ja sentähden on niin kovin raskasta nähdä muidenkaan vaipuvan, ventovieraittenkaan. Ei —! hän tempautui mietteistään. — Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Eikö minkäänlainen työ houkuttele teitä puoleensa ja tarjoudu tueksenne?
Renttu heitti toivottoman katseen pukimiinsa ja hymähti. Se hymähdys tahtoi kysyä, eikö kunnioitettava rouva nähnyt kaikkien nousemisen mahdollisuuksienkin jo häipyneen?