Nuhrautunut, pahoin kulunut kirja, jonka kannesta vaivoin saatettiin lukea sanat: »Laulajan tervehdys», löydettiin jakkaralta hänen vuoteensa vierestä.
Paitsi kulunutta pukua merkittiin se vainajan ainoaksi jälkeenjättämäksi omaisuudeksi.
ELÄKE <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<44
— Kas niin, vanha veikko! tervehti lääkäri istahtaessaan Esko Kiilan sairasvuoteen ääreen. — Unta on tullut sentään — vai?
Sairas murahti jurosti ja lyhyeen, jonka lääkäri vanhana toverina ymmärsi myöntymykseksi ja johon hän oli täydellisesti tyytyväinen. Monena muuna päivänä oli hän saanut tyytyä niukempaankin vastaukseen.
Sairaan kädet, jotka velttoina lepäsivät peitteellä, alkoivat liikkua, ja toisen niistä hän siirsi vitkalleen tyynylle päänsä taakse, katseen sillä aikaa harhaillessa ympäri huonetta, jonka seinillä riippui pyssyjä, laukkuja ja kaikenlaisia metsämiehen kapistuksia.
— Saisit sen sanoa suoraan ja peittelemättä, Riska.
— No niin, kyllä minä luulen…
— Sinä tiedät sen.
— Tiedän, veli, tiedän.