Sairas ummisti silmänsä ja henkäisi pitkään, henkäisi toisenkin kerran ja lausui sitten:
— Se helpoitti se — kiitos.
Lääkäri oli koko ajan tarkannut potilaansa parroittuneita kasvoja, joista korkea nenä kohosi kuin kivi kaislikosta ja joihin silmät, raukeudestaan huolimatta, loivat sentään jonkun verran eloa.
Moneen päivään ei tämän sairasvuoteen ääressä oltu vaihdettu näin lukuisia sanoja.
— Sinä otat sen rauhallisesti vastaan, vanha, uljas toveri. Vaikka minä pelkäsin…
— Pelkäsit. Ei kai tämä sinun ensimäinen kuolemantuomiosi ollut? Lienet niitä jo sadoittain tautivuoteille kyydinnyt…
— Tovereista olet ensimäinen…
Sairaan ja lääkärin katseet yhtyivät hetkeksi. Kumpaisenkin mieleen välähti kuvia elämän aikaisemmilta ajoilta. Yhteisten muistojen runsaudesta olisi saattanut koota paksun kirjan, joka ei varmaankaan olisi jäänyt omaa ominaista viehätystään vaille.
Nyt oli elämän syyspuoli kumpaisellakin. Hänelläkin, joka toi kuoleman viestin veljelleen, oli aika lailla harmaata ohimoilla.
— Laura Paatero on käynyt täällä, virkahti Esko Kiila äänettömyyden jälkeen, eikä lääkäri kummastellut enää vähäpuheisen potilaansa puheliaisuutta. Kun hän oli jo näin paljon puhunut, saattoi hän kai puhua enemmänkin…