— Laura Paatero… Se tahtoo sanoa?…
— Sinä et muista. Ollin sisar, jonka kanssa olin kihloissa muinaisina päivinä.
— Kas, nythän sen muistankin. Veli, sinähän sait sitten omituisen vastenmielisyyden morsiantasi kohtaan, ja kaikki raukesi.
— Selittämättömän vastenmielisyyden — ja ilman pienintäkään syytä. Sitä tapahtuu jos jonkinlaista avarassa maailmassa.
— No — ja hän? Mitä hän nyt tahtoi?
Sairas rypisti kulmiaan ja sulki silmänsä kuin päästäkseen jotakin kiusallista näkemästä. Vasta pitkän hetken perästä hän puhui:
— Sinä muistanet ehkä kuinka menettelyni masensi hänet. Mutta minä en voinut toisin. Enkä tahtonut tietää enkä kuullakaan mitään hänestä. Ja kaikki mitä sitten pitkien vuosien kuluessa on tietooni tullut, supistuu siihen, että hän on elänyt yksin kuten minäkin.
— Ja tämän kertoi hän itsekin käydessään sinulle?
— Niin, ja myöskin sen, että oli hyljännyt enemmän kuin yhden arvokkaan kosijan — hänellähän oli näköä kylläkin, hänellä — ja että oli hukannut terveytensä suruunsa… ja… ja että toimeentulonsa on nykyisin kaikkea muuta kuin tyydyttävä.
Seurasi taas äänettömyys.