Sen kuluessa otti lääkäri sairaan käden peitteeltä painaen sormensa valtimolle, mutta katseensa antoi hän kulkea ympäri huonetta ja kuvitteli mielessään miltä täällä mahtoi näyttää silloin, kun Laura Paatero seisoi tämän vuoteen ääressä kertoen hukkaan menneestä elämästään. Mahtoiko Eskolta riittää kolmeakaan sanaa hänelle —? Pyysikö istumaankaan —?
— Milloinka hän kävi täällä?
— Eilen.
— Olitko edes siedettävä hänelle?
— Luulisin… Veli, minä… minä tahtoisin…
— Mitä sitten?
— Hyvittää. Sovittaa hiukan minkä voin.
Lääkäri hymähti surullisesti. Hän ei voinut muuta, muistaessaan minkä viestin vasta oli tuonut.
— Ja miten luulet voivasi — nyt — enää — niin lohdullista kuin se olisikin elämän viimeisinä hetkinä.
— Kiitos siitä, että annoit minulle kuoleman varmuuden. Vain sen avulla voinkin tehdä mitä aion.