— Merkillinen mies…
— Mutta onko kuolema ehdottoman varma?
— Valitettavasti, veli. Sinähän tahdoit tietää alastoman totuuden, ja minä annoin sen sinulle sellaisenaan.
— Kepeä totuus. Tieto, joka antaa minulle tarvittavat voimat. Kunhan elinpäiväni eivät sittenkin venyisi liian pitkiksi?
— Korkeintaan kolme, neljä viikkoa on jäljellä.
Sairas käännähti ja katsoi tutkivasti lääkäriin. Hänen hetkeksi elostuva katseensa tahtoi aivan lävistää toisen kasvot.
— Siinä on liikaakin, sanoi hän sitten kylmästi.
Lääkäri istui vielä hetkisen taaksepäin nojautuneena katsellen harmaita, tylyjä kasvoja. Niiltä näytti yhtäkkiä pyyhkiytyneen pois äskeinen odottamaton avomielisyys, ja tiukkaan puristautuva suu ilmoitti puhelun täksi kerraksi loppuneen.
Mitä mahtoi kuolemaansa kohti kulkija suunnitella, mietti Riska. Mikä oli oleva hänen sovituksensa? Vajaampana tai täydellisempänä täytyi sen kuitenkin tapahtua aineellisuuden puitteissa, ainoastaan siinä. Sielullinen, rakkauden vaatima sovitus — ei, sellainen olisi tässä tapauksessa ollut kuulumaton. Ehkä tekee hän testamentin, luovuttaa kaiken jäljelle jäävän omaisuutensa entiselle morsiamellensa. Niin, sehän oli ainoa mahdollinen. Mutta vähän tuo toinen siitä kostuisi — hyvin vähän. Esko Kiilan omaisuus sisältyi tämän vanhanpojan asumuksen seinien sisään, näihin kolmeen yksinkertaiseen huoneeseen, joissa hän oli asunut pian parikymmentä vuotta koirinensa, vanhan emännöitsijän hoivaamana. Ei tästä suuria lähtisi, ainakaan rahallisesti. Mahdollisesti kyllä hän, joka nämä kapistukset saisi, antaisi niille suuren aarteen arvon, rakkauden ja muistojen hopeoiman — ja niin tietysti tekisikin nainen, joka parhaimmat ikävuotensa oli epätoivoista rakkautta povessaan kantanut. Mutta puutteellisiksi hänen päivänsä silti jäisivät ja leipänsä yhtä niukaksi kuin ennenkin.
Lääkäri nousi verkalleen tuoliltaan toivottaen rauhallista lepoa, johon sairas vastasi silmiään vain hiukan raoittamalla.