Huomenna, huomenna hän aikoi jatkaa keskustelua ja huomiseen mennessä miettiä ja punnita kaikilta mahdollisilta puolilta aikomaansa askelta.
Arkana ja epämääräisenä ensin mieleen herättyään oli se aie tuntunut oudolta ja mahdottomalta ja — mikä pahinta — tuntunut naurettavalta. Mutta siitä huolimatta ei Esko ollut saanut sitä hyljätyksi mielestään, vaan oli hitain, varovaisin ajatuksin askarrellut tunti tunnilta sen kimpussa. Nyt, kun hän oli, joskin täysin peitetyssä muodossa, ottanut sen puheeksi lääkäri Riskan kanssa, tunsi hän selvästi, että tuo salainen aikomus oli siten ikäänkuin polkenut varmemman jalansijan itselleen hänen sielussaan. Lujittautunut siellä. Naurettavuus haihtui pois. Teon, keski-ikäisen, kuolemaansa kohti kulkevan miehen teon täytyi toki olla jotakin muuta kuin naurettavaa. Sellaisia askeleita oli maailmassa tai paremminkin maailmasta erotessa astuttu ennenkin.
Pikainen ja epäämätön kuolema!
Se oli nyt siis varma, se…
Hän katseli elämäänsä sen valossa, sen voimakkaan, kirkastavan tunnepiirin vaikutuksessa. Tuleva, tuntematon elämä, jonne mentiin haudan kautta, siinsi hänen edessään kuin rannaton ulappa, suuri ja summaton, illan hämärä tuntu äärettömyytensä yllä… Sen helmaan hän liukuisi pian, näin, niinkuin työnnetään vene vesille aavalta hietarannalta. Mutta ei yhtään, ei ainuttakaan ihmistä saanut jäädä sille rannalle katkerasti hänen jälkeensä katsomaan.
Ei Laura Paaterokaan… se ainoa, jolla vain olisi siihen ollutkin todellinen syynsä.
Seuraavana päivänä sai lääkäri Riska tietää, ettei hyvityksen muoto ollutkaan testamentti.
Saavuttuaan tavallisella määrääjällään Kiilan kotiin tapasi hän portaissa pastorin, jolla oli sama matkanmäärä kuin hänellä itselläänkin.
— Ka terve! Olipa kaunista, että tulit katsomaan vanhaa toveria, ennenkuin hän jättää meidät.
— Tulen hänen pyynnöstään. Sain kutsun myöhään illalla. Luuletko… luuletko, että se on tehty tulevaista ajatellen?