Pappi ja lääkäri katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Tätä he eivät voineet ajatellakaan.
— Sekö siis onkin sinun sovituksesi? virkahti Riska.
— Miksei sekin. Katsokaa, tässä ei ole kysymys rakkaudesta — avioliiton oikeasta edellyttäjästä — eikä tunteenomaisesta mielenmuutoksesta. Minun puoleltani. Tosin se, että tunnen ja tiedän seisovani haudan partaalla, hioo olemuksestani paljon pois sellaista, mitä maailmaan kuuluva mies pitäisi oikeutettuna ominaisuutenaan — taikka omituisuutenaan. En ole hetkeäkään ajatellut sitä, tuottaisiko tämä haudanlikeinen yhdistyminen minkäänlaista onnentunnetta sille naiselle, joka läpi elämänsä on kulkenut minulle uskollisena. Enkä haluaisi hänen sitä minulle ilmaisevankaan… Ainoa ja kaikki mitä tahdon ja tarkoitan on, että saisin turvatuksi hänen puutteenalaiset päivänsä sillä elinkautisella eläkkeellä, jonka hän kuoltuani tulisi saamaan valtion virkamiehen leskenä.
Sairas oli puhunut tyynellä, miltei kylmällä äänellä ja lopetettuaan jäi ummistetuin silmin odottamaan vastausta.
Viipyi kotvanen, ennenkuin pastori hiukan järkytetyllä äänellä kysyi:
— Oletko puhunut kaikesta tästä morsiamesi… neiti Paateron kanssa? Ja onko hän täysin suostuvainen sekä tietoinen siitä, minkätähden sinä haluat ottaa tämän askeleen?
— Ei ole mitään syytä epäillä Eskon avomielisyyttä tässä suhteessa Laura Paateroa kohtaan, sanoi lääkäri nopeasti, ennenkuin asianomainen itse ennätti vastata.
— Kiitos, veli. Sinä uskot siihen ainoaan hyveeseen, mikä minulla on, rehellisyyteeni. Ja pelkään sinun tietävän, että ehkä liiankin koruttomasti olen sanonut sen hänelle. Siis pastori: voitko täyttää pyyntöni heti?
— En aivan heti. Sinähän tiedät edellä kulkevat valmistavat toimenpiteet.
— Mutta poikkeustapauksessa. Eivätkö kirkolliset säädöksesi sisällä sellaisesta mitään? Oletetaan tämän päivän olevan viimeiseni…