— Kyllä — mutta —
Pastori empi hetkisen. Sitten hän kääntyi Riskan puoleen aikoen kysyä, oliko sairaan tila niin heikko, ettei hänen luultu voivan elää niiden viikkojen yli, jotka tavallinen, laillinen järjestys edellytti kuulutuksen ja vihkimisen välille, mutta samassa hetkessä tuntui hänestä sellainen kysymys kovalta ja säädyttömältä kuolevan itsensä lähettyvillä, ja hän vaihtoi sen toisiin, ylimalkaisiin sanoihin, jotka eivät mitenkään haavoittaneet, jos kohta eivät varmaa, pikaista lupaustakaan antaneet.
— Minä teen kaiken voitavani, veli, ja täytän pyyntösi niin pian kuin mahdollista, lopetti hän. — Herramme on kyllä jatkava viimeisiä elinpäiviäsi niin, ettei sovituksesi työ jää keskeneräiseksi.
Heti siitä päivästä lähtien, jolloin vihkiminen tapahtui, kävi Esko
Kiila ylenmäärin levottomaksi ja rasittuneeksi. Hänen sairautensa
viimeinen kehitysaste esiintyi nopeammin kuin oli voitu aavistaakaan.
Todennäköisesti oli hänellä vain hiukkasen aikaa jäljellä.
Jo vihkimistilaisuudessa — tässä harvinaisessa ja mieleenpainuvassa, jossa morsian esiintyi hunnutta ja kruunutta ja sulhanen tuskin jaksoi päätänsä tyynyltä nostaa, — huomasi lääkäri, kuinka jokin ennentuntematon kiusallisuudansävy laskeutui miehen koko olemukseen ja täydellisesti valtasi sen. Eikä hänen tarvinnut kauan arvella muutoksen syytä, vielä vähemmin kysyä sitä, sillä jo seuraavana päivänä pyysi Kiila:
— Siirrä minut sairashuoneeseesi, kunnon Riska, siirrä vielä tänä päivänä. Pyydän sitä sielullisten, en ruumiillisten kipujeni takia. Nyt, kun olen antanut hänelle, Lauralle, minkä saatoin antaa, tahdon päästä vanhaan yksinäisyyteeni kuolemaan. Sinä ymmärrät. Tätä taloa en tunne kodikseni enää… Näiden huoneiden ilma on käynyt vieraaksi minulle…
Lääkäri pyyhkäisi silmiään salaamatta liikutustansa. Ja sairas jatkoi:
— Selitä taudin käänteen vaativan siirtoa … kiellä kaikilta katsomaan pääsykin… Sinä vanha, kunnon toveri ymmärrät, ettei minulta saata liian paljon vaatia, ainakaan tällaisessa asiassa…
Hän ymmärsi sen hyvinkin, hän.
Ja astuessaan hetkistä myöhemmin sairashuonetta kohti tehdäkseen siellä ystävänsä viimeisen pyynnön aiheuttamat valmistukset tuli hän vakuutetuksi siitä, että Esko Kiila oli harvinaisuus niin hyvin eläessään kuin kuollessaankin.