— Minun täytyy saada olla yksin, Hanna, sanoi hän palvelustytölle. — Ei kukaan muu kuin pikku Ossi saa tulla luokseni, ymmärrätkö…
* * * * *
Mutta paria tuntia myöhemmin tuli palvelijatar arkaillen jälleen, ja hänen äänensä, aivan lyhyesti ilmoittaessaan neiti Erna Reinin, oli nöyrää rukousta täynnänsä. Martta loi häneen nopean katseen, jolloin tytön silmät kyyneltyivät ja väreet hänen kasvoillaan sanoivat: »ettehän voi olla pitempään yksinänne… tehän menehdytte…» Ja niin purskahti hän itsekin itkuun, tyrskyvään, valtavaan, lausuttuaan hiljaa, Erna, Erna —!
Eikö siinä kuitenkin ollut yksi, yksi ainoa niistä monista, jonka nimi herätti hiljaista, vapauttavaa luottamusta. Sen saattoi nähdä hänen koko olemuksestaan, kun hän hetkisen kuluttua astui kevein askelin hänen luokseen ja istuen sohvalle hänen viereensä kietoi mitään virkkamatta kätensä hänen ympärilleen.
Ja niin kului pitkä, hiljainen hetki.
Martta painoi kuumat, itkettyneet kasvonsa ystävän olkapäätä vasten, ja viileän päällysvaatteen kosketus toi jo sinänsä ulkonaisesti helpottavan tunteen.
Mutta hänellä ei ollut mitään sanomista, ainoastaan nyyhkytyksiä. Kaikki se raskas ja pimeä, jota sielu oli tulvillaan, kieltäytyi sanallakaan purkautumasta kuuluville. Ja äänetönnä kuin kivinen patsas istui Ernakin.
Vasta sitten, kun viereisestä huoneesta alkoi kuulua pikku Ossin iloista leperrystä, käännähti Erna hieman tavatakseen Martan katseen ja virkkoi ainaisella rauhallisella äänellään:
— Kuulehan, me lähdemme autolla Saarnivaaraan. Sinun on hyvä päästä joksikin aikaa täältä pois… Ja pikkumies varmaan oikein riemastuu matkasta.
Martta kohottautui kiihkeästi. Mutta ennenkuin vastasi, katsoi hän ja näki rauhoituksekseen, ettei Ernan katse suinkaan kuvastanut sitä pelättyä pahaa — ei hiekkajyväsen vertaa. Sekunnissa ehti hän sen todeta sisimmässään.