— Ei, Erna. Tyydy ajamaan Ossin kanssa, sitä pyydän sinulta. Minä en voi, en saata lähteä…
— Martta kulta, ajattelin, että viipyisimme muutaman päivän
Saarnivaarassa. Järkytys on sinulle liian suuri tässä ympäristössä…
Ja syyspäivä on mitä ihanin, — jatkoi hän kiireesti, — niin kevyttä,
raikasta kaikkialla ulkona.
Martta intti vastaan.
— Minä en voi… toisti hän. — Minun paikkani on täällä nyt. Tuntisin itseni pelkuriksi ja petturiksikin, jos poistuisin kaupunginportin ulkopuolellekaan. Erna, minkätähden hän lienee tämän tehnytkin, täytyy minun kuitenkin tukea häntä, edes läsnäolollani… käynneilläni, jos sallitaan.
Hän oli kuivannut kyyneleet tummista, hehkuvista silmistään, joissa paloi kiihkeä, kärsimätön tuli. Ja puhuessaan hän aivan naulasi katseensa Ernan kasvoihin, jännityksellä, päästämättä pienintäkään elettä huomaamattaan raukeamaan.
Ja kun Martta nousi katsoen häneen läpitunkevan pyytävästi, ei hän voinut muuta kuin totella. Tuossa tuokiossa oli pikkumies puettu rikkaisiin, lämpimiin tamineihinsa ja kannettu alas oven edessä odottavaan autoon.
Myöhemmin päivällä, Ossin ja Erna Reinin palattua pitkältä retkeltään keltapunaisiin metsiin, joissa kesäinen vihreys oli vaihtunut syksyn moninaiseen väriasteikkoon ja lintujen ainainen liverrys muuttunut ihmeteltäväksi hiljaisuudeksi, vaati muuan vieras nainen huomattavan kiihkeästi puheillepääsyä rouva Herlevin luokse. Hän ei ottanut kuullakseenkaan palvelijattaren vastausta, ettei rouva ota ketään vastaan. Itsepäisesti hän vetosi asiansa tärkeyteen ja kiireellisyyteen eikä poistunut, ennenkuin hänelle oli myönnetty puheillepääsy.
Vieras oli nähtävästi toivonut tapaavansa rouva Herlevin kahdenkesken, sillä hänen katseensa viipyi pitkään ja tyytymättömänä Erna Reinin kasvoilla, joka seisoi Martan vieressä, tämän tuolinselustaan nojaten.
Hän näytti tuntevan Martan, vaikkei Martta tuntenut häntä.
Molemminpuoliset mittailevat silmäykset kävivät samassa jonkinlaisesta taisteluunvaatimisesta, ja Martta tunsi heti voimakasta vastenmielisyyttä itsepäistä vierastaan kohtaan. Hänen omituisesta olemuksestaan, josta ei suinkaan ulkonaista kauneutta puuttunut, huokui silminnähtävää röyhkeyttä — luontaista vaiko tehtyä — johon mitä kummallisimmin sekaantui kaiken läpi kuultavaa noloutta. Ja kumarrus, jonka hän teki tervehdykseksi, ilmaisi hänen voivan alentua matalimpaankin imarteluun.