Vieras lausui sen taas alasluoduin katsein, ja Martta Herlevi nousi mennäkseen miehensä työhuoneeseen, jossa kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin sinä hetkenä, jolloin hänet sieltä riistettiin.
Keskustelun aikana ei Erna Reini ollut hetkeksikään kääntänyt katsettaan vieraasta. Syrjäisenä ja vaieten oli hänen ollut helppo tehdä havaintojaan ja päätelmiään, joissa hän piankin, tavattoman teräväsilmäisenä ja älykkäänä, ehti tulla karmaisevaan lopputulokseen.
— Onko mahdollista, että Jonas on käskenyt Martan antamaan kirjeen tuolle… myllersi hänen tulistuneessa mielessään. — Kuinka kummassa hän on julennut laittaakin tämän tänne… Taivaan isä, eikö niissä vieraissa miljoonissa ollut kylliksi!
Ylpeällä päänheitolla siirsi hän katseensa naisesta pois ja tähysti, näköjään välinpitämättömänä, ulos punaiselle peltikatolle, jossa tuuli tanssitti kellastunutta vaahteranlehteä.
Siinä voi siis sittenkin olla perää, mitä hän kaupungilla oli kuullut, niin uskomattomalta kuin se hänestä talon läheisimpänä ystävänä tuntuikin… Eikö siis herttaisimmastakaan aviomiehestä ollut takeita… Eikö ainutkaan heistä ollut vapaa tuosta mustalaisverestä… eikö… eikö…
Sillä välin selaili Martta miehensä laatikoita, ensin turhaan, kuten näytti. Mutta viimein sattuivat hänen silmänsä pieneen nahkasalkkuun, joka ei ollut paljon kookkaampi tavallista kirjekuorta, ja hän veti sieltä esiin sulkemattoman kirjeen, jonka kuoreen, aivan oikein, oli kirjoitettu: »Neiti Line Kjäll. Täällä».
Nopeasti, kuin olisi paperi polttanut hänen sormiaan, aikoi hän sulkea kotelon, mutta samassa paisui herännyt epäilys tuhatkertaiseksi, ja unhoittaen aikaisemman itsensä ja tapansa vetäisi hän kuoressa olevan paperin esiin, levittäen sen eteensä pöydälle. Paperiarkilta, jonka sisään oli pistetty tuhannen markan seteli, luki hän miehensä tutulla käsialalla kirjoitetut sanat:
»Luultavasti on tämä viimeinen summa, jonka pitkiin aikoihin voin sinulle antaa. Mutta jos joudut puutteeseen, käänny August Reimerin puoleen. En tahdo, että jäät kärsimään. J. H.»
Martta Herlevi jäykistyi hetkeksi näiden rivien eteen. Ne muodostivat ruman portin, jonka takaa häämöitti pitkä, kaamea holvi, josta ei voinut eroittaa muuta kuin pimeyttä — pimeyttä — loppumattomiin!
Oliko hän enää oma itsensä —?